Olen tässä katsonut vaihteeksi Greyn anatomiaa, joka on kuin terapiaa minulle. Neljäs kausi nyt menossa ja pohdin eilen elämääni. En tiedä olenko parisuhdeihminen kun en ole oikein sellaisessa koskaan ollut, minussa on jokin joka häätää kaikki ehdokkaat loppujen lopuksi pois. Tavallaan haluan parisuhdetta, mutta en varmaan tarvitse sellaista ollakseni onnellinen. Haluaminen ja tarvitseminen ovat täysin eri asia.
Itsenäisyys, kykeneminen olemaan onnellinen yksin ilman yksinäisyyttä on hieno kokemus. Oikeastaan vasta kun tuon osaa on varmaan täysin valmis parisuhteeseen. Minä koen vaan olevani ihminen joka vaeltaa kokemuksista toiseen, mikään ei ole sellainen pysyvä ja kestävä ja olen oppinut olettamaan alusta asti että mikä alkaa hyvin päättyy huonosti eli ei suuria odotuksia ja mitä enemmän voi jäädyttää tunteensa sitä parempi lopputuleman kohdalla.
Se mitä tavallaan kaipaisin olisi sellainen ihminen jonka kanssa olisi tietynlainen yhteys, tietynlainen sidos, jonka kanssa voi viettää aikaa ja jonka vieressä voisi silloin tällöin nukkua ja tavallaan tuntea sellainen vapautumisen tunne, mitä koin viimeksi viime syksynä. Haluaisin herätä välillä jonkun vierestä, nukkua sohvalla päikkärit jonkun sylissä. Tulla huomioiduksi ja saada huomioida toista, koska olen läheisyydenkipeä ja minut tekee onnelliseksi se tieto että teen toisen onnelliseksi. Pystyn antamaan jotain mikä tekee toisen iloiseksi.
Mutta sen ei tarvitse siis olla parisuhde, pärjään juuri näin hamaan loppuun asti varmastikin koska lapset ja perheen perustaminen ei ole minulle tärkeyslistassa kovinkaan korkealla vaikka välillä sitä aina haaveilee, mutta minulle riittää koirat perheestä yms. Ne antaa paljon ja niille on ilo antaa paljon.
Ehkä olen jonkin asteen likainen rakastajatar, ehkä olen särkynyt sisältä, ehkä en kykene luottamaan enää kuten ennen. Silti minä kaipaan tlla rakastetuksi ja saada rakastaa edes hetken aikaa silloin tällöin. Kaipaan ihmiskontakteja etten jäätyisi kokonaan lopulta ja menettäisi uskoani ihmiskuntaan.
Merkinnät RSS-syötteenä