Ilmainen sähkön kilpailutus netissä - Sähköt.net

Pohdiskelu

Lovers walk

04.09.2011, reikai

Spike: Oh, yeah, you’re just friends.

Angel: That’s right.

Spike: You’re not friends. You’ll never be friends. You’ll be in love ’til it kills you both. You’ll fight, and you’ll shag, and you’ll hate each other ’til it makes you quiver, but you’ll never be friends. Love isn’t brains, children, it’s blood — blood screaming inside you to work its will. I may be love’s bitch, but at least I’m man enough to admit it.

Tuo quote Buffystä kuvaa kyllä minun ajatusmaailmaa täysin. Miten voi olla pelkkiä kavereita kun koko sinun sisimpäsi huutaa halusta koskettaa toista, olla lähellä toista, suudella toista. Vaikka emme koskaan olisikaan parisuhteessa, miksi ei voisi olla yhdessä niin kuin tuntee hyväksi olla? Miksi pitäisi kieltää itseltä tunteensa, halunsa, oman itsensä ollakseen vain kaveri kun kumpikaan ei tunnu ihan kaverina toistaan tunnetasolla pitävän? Enemmän se satuttaa kun joutuu hyväksymään sen ettei toista saa koskettaa, tulla lähelle kuin se että saa olla toisen lähellä ja osoittaa että välittää toisesta.
Jos kumpikin pystyy kerran elämään asian kanssa ettemme koskaan tule seurustelemaan miksi emme voisi silti olla yhdessä ollessa yhdessä yhdessä eikä yrittää esittää jotain mitä me emme ole ja emmekä tule olemaan mahdollisesti koskaan tai siihen menee 1-2 vuotta jonka aikana olisi suvaittavaa olla näkemästä toisia laisinkaan. Tunteet ei kuole käskemällä, ne haalistuu ja katoaa jos ovat kadotakseen ajan kuluessa, mutta niitä ei kenenkään tulisi joutua kieltämään itseltään.
Joudun taas toteamaan että omaan masokistisen maun miehiin kun haen tätä kipua jokaisella kerralla uudelleen. Jokainen josta alan välittää ja pitää kääntää selkänsä minulle ja silti jään pyytämään lisää. Tämäkin viikonloppu tuntui juuri siltä, ensin annetaan mielikuva että on ihan soveliasta ja oikein olla lähellä toista ja sitten pamautetaan ovi päin näköä, että tämä on väärin. Yritä siinä nyt sitten miettiä missä helvetissä ollaan edes menossa!
Minä en pyydä sitoutumista enkä uskollisuutta. Minä haluan vain sitä että kun tavataan niin ei leikitä mitään kavereita, kun emme sitä ole. Pelkkä katse toiseen ja haluan saman tien vain tulla ja suudella. Sitten se vasta piinaa onkin kun joudut sanomaan itsellesi ettei se ole sallittua. Okei, minä ole edes valmis pitkään aikaan antamaan itselleni enkä muille tilaisuutta kanssani koska näemmä minusta on tullut jonkun sortin yhdelle ihmiselle kerrallaan persoona, mutta myös se että minuun sattui niin pahasti ja uskoni mihinkään vakavaan meni miinuspuolelle ja nyt en edes kaipaa mitään vakavaa parisuhdetta, en sano ettenkö minä sellaiseen joskus haluaisi, mutta se ei nyt ole laisinkaan ajankohtainen asia. Aika näyttää minne tämä elämänpolku vie.
Minä vaan tunnen olevani taas niin eksyksissä kaiken kanssa. Pitää kai vaan taas yrittää keskittyä kouluun ja Milaan ja kaikkeen muuhun järjelliseen toimintaan, tunteet ja järki kun eivät tunnu kävelevän käsi kädessä. Nyt minulla on taas niin ikävä. Milaa, jonka luota lähtiessä meinasi itku tulla ja sitten ikävä häntä. Toivoisin kuitenkin etten aloita ihan sieltä asti että pitää itkeä itsensä uneen vaan voisin loikata sen vaiheen yli koska satun nauttimaan nukkumisesta ja levänneestä olosta enkä siitä että herään olotilan kanssa kuin en olisi nukkunut tuntiakaan.
Ihmisen ei kuulu kieltää tunteitaan, hävetä niitä. Jos toinen ei tunne mitään tai ei halua vastaanottaa tai/ja antaa vastakaikua niin eikö silloin kuulu oikeasti vaan sanoa hyvästi ja hyvää elämää ja armahtaa toinen?
Tästä piti tulla sellainen kirjeen tapainen ja ehkä kirjoitan sen päässäni kypsyneen kirjeen tänne joskus, mutta nyt se tuntuu kuitenkin liian läheiseltä. Jatkan särkyneiden palasten keräilyä ja ehkä siitä saa joskus vielä eheän, jotta joku toinen voi kokeilla onneaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Ilmaisen julkaisemisen puolesta · © 2024